Jotenkin jäi vielä vähän vajavainen olotila kun luin edellistä tekstiäni. Tai siis lähinnä ajatus siitä että kyllähän motivaatiota joutuu välillä etsimään muuhunkin elämän osa-alueisiin.
Taas pakko viitata vähän omaan työhöni koska siellä käyn paljon todella hyviä keskusteluja meidän asukkaiden kanssa. Käyn usein myös samanlaisia keskusteluja omien tuttujen ja sukulaisteni kanssa. Nämä ovat vain minun omia mielipiteitäni jota jaan kyllä ihan arkisestikin aika karkeasti keskusteluissa. Onko niissä totuudenperää vai ei? Päätä sinä.
Pakitetaan ajassa taaksepäin n. 14 vuotta, ensinnäkin hyi helv! kun sitä ajattelee että siitä on niin kauan, mutta onneksi lapset kasvaa minä en :) Muistan vielä yläasteella jo palon muiden ihmisten auttamisesta, oli ystäviä joilla oli mielenterveysongelmia, olin viettänyt aika paljon lapsuudessani äidin työpaikalla missä oli mielenterveys- ja päihdeongelmaisia ja viihdyin siellä. Jotenkin kaveripiiri vain silloin Seinäjoelle muutettaessamme oli sellaista jotta jos olisin kertonut haluistani lähteä hoitoalalell niin olisi voinut olla taas yksi aihe mistä voisi vääntää pilkkaa. Seinäjoelle muutettuamme en kohdannut minkäänlaista koulukiusaamista/naljailua joten en halunnut sitä tilannettu muuttaa enää vanhaan. Tietokoneet kiinnostivat myös ja paljon. Minulla oli vuotta, kahta vanhempia tuttuja jotka olivat jo aloittaneet ammattikoulun ja heiltä kuulin jotta yksi linja ammattikoulussa sähköpuolella piti sisällään paljon tietokoneiden kanssa värkkäämistä, no se oli siinä kohtaa sitten ainoa vaihtoehto. Keskiarvoni 8. luokalla ei ollut kovinkaan mairitteleva koska olinhan saanut vihdoin SYYN olla omasta mielestäni vähän "ongelmanuori", ei ihan joka tunnille kiinnostanut mennä ja kuraattorista tuli melkein yhtä tuttu kuin luokanvalvojasta. Muistan kun Opon kanssa keskusteltiin minne haluaisin hakea yläasteen jälkeen ja vastasin heti "Titelle tietenkin (Elektroniikka- ja tietoliikenneasentaja)", Opo kertoi että no keskiarvoa pitäisi nostaa vähintään 1.6 numeroa kokonaisuudessaan jotta olisi edes mahdollista havitella kyseiselle linjalle. Se oli ensimmäinen Motivaation kohtani elämässä, voin kertoa jotta numerot on huomattavasti helpompi laskea 2 tai jopa 3 numero kuin nostaa samanverran. Onnekseni olen aina ollut hyvä oppimaan, kun vaan ottaa mp3-soittimen kuulokkeet pois korvilta eikä puhu koko tuntia joten sain kohtalaisen helposti nostettua kuitenkin keskiarvoni ja pääsin haluamalleni linjalle.
No opettiko tämä kyseinen 3 vuotta yhtään mitään? No jos minut laitettaisiin nyt tekemään sen alan hommia mistä olen ensimmäisen ammattini saanut niin koko 06 alueella ei toimisi todennäköisesti verkkoyhteydet, joten vastaus on aika helppo antaa. Ei. Koulusta kyllä suurimmaksi osaksi pidin, olihan siinä paljon myös tietokoneilla näpertämistä ja matematiikkaa josta olen aina pitänyt. Mutta itse koulu lähinnä oli sitä jotta saatiin syksyllä omat lukkokaapit mihin heitin repun ja ennen todistustenjakoa keväällä nappasin repun sieltä koska lukkokaapin avain piti palauttaa, muutoin en sinne juuri koskenut. Mahtavia elämänpituisia ystävyyksiä sieltä kyllä sai ja kokemuksia muuten, mutta aika nopeaa huomasin myös sen jotta kyseinen ala ei todellakaan ollut minua varten.
Noin 2 vuotta kerkesin tekemään kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä mm. kaukolämpötyömailla olevia apupojan tehtäviä ympäri Suomea, kaivinkonekuskin lapiomiehenä, ISS yöpainepesijänä ja Atrialla leikkaamassa lihaa ennenkuin puolisattumalta menin selaamaan Sedu Aikuiskoulutuksen sivuja ja aika monen sattumusten summana siitä 1.5kk päästä istuin koulunpenkillä.
Ymmärsin heti ensimmäisten päivien jälkeen jotta tämä todellakin on se mun juttu. Tein kaikki etäpäivätyöt heti kun ne saatiin vaikka palautuspäivä olisi ollut vasta useamman kuukauden päästä, löysin itseni lainaamasta latinankielen kirjoja anatomien tenttiä varten ja muutenkin tein paljon ylimääräistä työtä koska se KIINNOSTI minua. Viimeisen naulan arkkuun löi tiivis tahti työharjoitteluissa ja nopeasti myös löysin sen missä tulen työskentelemään ja missä en. Vaikkakin jokaisesta työharjoittelusta jäi todella hyvä fiilis ja kun työharjoittelu päättyi niin olin varma siinä 2 vuoden aikana että minusta tulee lastenhoitaja, vanhustenhoitaja ja mitä kaikkea. Kuitenkin nopeasti tajusin että tulevaisuuteni työelämässä tulee olemaan Nuorten/Nuorten aikuisten mielenterveys - ja päihdeihmisten piirissä. Se oli itselle ainakin elämän tällä osa-alueella isoin Motivaatiopiikki, saat tehdä työtä josta välität! Samalla pääsen myös oikeasti konkreettisesti auttamaan ihmisiä. Suurin työkalu itselläni töissä on minä itse, ihmisenä, avoimena, ymmärtäväisenä ja kannustavana persoonana.
Olen aina sanonut kaikille niin kavereille, työkavereille, sukulaisille, tutuille, asukkaille että jokaisen vain pitää löytää se oma juttu. Uskon että JOKAISELLA on jokin asia missä on hyvä, osaan asioista voi kouluttautua olemaan parempi, jotkut vahvuudet tulee ihmisestä itsestään, mutta nekin paranee/muuttaa muotoaan elämän aikana. Se/ne pitää vain löytää!
En näe mitään järkeä tehdä esim. töitä tai käydä koulua mistä et pidä. Joo ymmärrän kyllä sen että kaikki tässä maailmassa maksaa ja tarvitaan rahaa, työstä saa rahaa millä voit maksaa elämisesi. Mutta jos sua joka aamu VITUTTAA ja sua oikeasti AHDISTAA lähteä töihin, niin ketä siinä palvellaan? Okei on olemassa työpaikkoja ja ammatteja jossa esimerkiksi se ei haittaa että sun kiinnostus työtäsi kohtaa on täysi nolla. Ei se kasleri laita hanttiin Atrialla vaikka vähä kovakourasestikin sen siihen leikkuriin laitat. Mutta jos mietitään nyt vaikka omaa alaani jossa työskentelen, niin ei kukaan ihminen loputtomiin jaksa olla positiivinen ja ymmärtäväinen jos oikeasti sua aamulla vituttaa lähteä töihin. Aluksi poltat itsesi loppuun ja jossain kohtaa tulee ihan varmasti se "räjähdys" jollekin täysin siihen asiaan liittymättömälle ja soppa on valmis. Tai jos lähdet joka aamu kouluun opiskelemaan alaa joka sinua ei todellakaan kiinnosta, ei siitäkään mitään saa. Istut siellä 8h/pvä ja keskittymisesti on lähinnä että "meniskö keskiviikkona opiskelijabileisiin vai ei".
Oma mielipiteeni on se että minun mielestä 14-vuotias ihminen on vaan yksinkertaisesti liian nuori tietämään mitä se oikeasti haluaa tehdä. Tiedän kyllä paljon sellaisiakin ihmisiä jotka tietää jo pienestä pitäen mitä heistä tulee isona, mutta uskon jotta isompi osa on niitä että menee sinne minne kaveritkin ja kyseinen ala ei kiinnosta yhtään. Jos sen 3 vuotta pystyy jotenkin hoitamaan ja siitä saa vähän enemmän kuin itse 3 vuoden sähköpuolesta niin hyvä! Koska kaikki uusi oppi ja tieto on pelkästään plussaa. Jos sinne vain menee muutenvaan pyörittelemään peukaloita ja räkimään kattoon niin siinä kohtaa en näe järkeä, järkevämpää on sitten vaikka 1 vuoden jälkeen lopettaa ja jos siinä kohtaa onkin kokenut ns. "Ahaa"-elämyksen ja tietääkin mitä haluaa niin vaihtaa ennemmin alaa siinä kohtaan.
Täytyy kyllä myös myöntää se, että en ole varma olisinko todellakaan tätä mieltä, työskentelisinkö elämäni työpaikassa tällä hetkellä tai muutakaan jos olisin mennyt yläasteen jälkeen suoraan Lähihoitajakouluun, jotta oli tuo 6 vuoden kypsyminen ihmisenäkin varmasti ihan hyvä siihen saumaan.
Omasta mielestäni maailmasta löytyy töitä mistä sitä rahaa saa ja minulle ei ole ongelma luoda vaikka paskaa 8h/pvä jos saan sillä katon pidettyä pääni päällä ja perheelleni ruoan pöytään. Mutta kyllä minä 1000x mielummin teen työtä mistä pidän ja mistä nautin. Se kun kuulee töissä niitä kiitoksia juuri siltä oikealta kohderyhmältä, eli tässä kohtaa asukkailta : "Tiedäksä Juuso oikeesti kuinka tärkeitä ihmisiä te ootte meidän elämässä? Jos en olis ikinä päässy tänne näin niin olisin todennäköisesti jossain kaverin nurkissa pyörimässä tai jopa kuollut". Ne on niitä hetkiä kun sitä tietää jotta tekee asioita oikein, että on löytänyt sen oman paikkansa. Ne on juuri niitä hetkiä mistä ainakin Minä motivaationi ammennan.
Aamen.
Taas pakko viitata vähän omaan työhöni koska siellä käyn paljon todella hyviä keskusteluja meidän asukkaiden kanssa. Käyn usein myös samanlaisia keskusteluja omien tuttujen ja sukulaisteni kanssa. Nämä ovat vain minun omia mielipiteitäni jota jaan kyllä ihan arkisestikin aika karkeasti keskusteluissa. Onko niissä totuudenperää vai ei? Päätä sinä.
Pakitetaan ajassa taaksepäin n. 14 vuotta, ensinnäkin hyi helv! kun sitä ajattelee että siitä on niin kauan, mutta onneksi lapset kasvaa minä en :) Muistan vielä yläasteella jo palon muiden ihmisten auttamisesta, oli ystäviä joilla oli mielenterveysongelmia, olin viettänyt aika paljon lapsuudessani äidin työpaikalla missä oli mielenterveys- ja päihdeongelmaisia ja viihdyin siellä. Jotenkin kaveripiiri vain silloin Seinäjoelle muutettaessamme oli sellaista jotta jos olisin kertonut haluistani lähteä hoitoalalell niin olisi voinut olla taas yksi aihe mistä voisi vääntää pilkkaa. Seinäjoelle muutettuamme en kohdannut minkäänlaista koulukiusaamista/naljailua joten en halunnut sitä tilannettu muuttaa enää vanhaan. Tietokoneet kiinnostivat myös ja paljon. Minulla oli vuotta, kahta vanhempia tuttuja jotka olivat jo aloittaneet ammattikoulun ja heiltä kuulin jotta yksi linja ammattikoulussa sähköpuolella piti sisällään paljon tietokoneiden kanssa värkkäämistä, no se oli siinä kohtaa sitten ainoa vaihtoehto. Keskiarvoni 8. luokalla ei ollut kovinkaan mairitteleva koska olinhan saanut vihdoin SYYN olla omasta mielestäni vähän "ongelmanuori", ei ihan joka tunnille kiinnostanut mennä ja kuraattorista tuli melkein yhtä tuttu kuin luokanvalvojasta. Muistan kun Opon kanssa keskusteltiin minne haluaisin hakea yläasteen jälkeen ja vastasin heti "Titelle tietenkin (Elektroniikka- ja tietoliikenneasentaja)", Opo kertoi että no keskiarvoa pitäisi nostaa vähintään 1.6 numeroa kokonaisuudessaan jotta olisi edes mahdollista havitella kyseiselle linjalle. Se oli ensimmäinen Motivaation kohtani elämässä, voin kertoa jotta numerot on huomattavasti helpompi laskea 2 tai jopa 3 numero kuin nostaa samanverran. Onnekseni olen aina ollut hyvä oppimaan, kun vaan ottaa mp3-soittimen kuulokkeet pois korvilta eikä puhu koko tuntia joten sain kohtalaisen helposti nostettua kuitenkin keskiarvoni ja pääsin haluamalleni linjalle.
No opettiko tämä kyseinen 3 vuotta yhtään mitään? No jos minut laitettaisiin nyt tekemään sen alan hommia mistä olen ensimmäisen ammattini saanut niin koko 06 alueella ei toimisi todennäköisesti verkkoyhteydet, joten vastaus on aika helppo antaa. Ei. Koulusta kyllä suurimmaksi osaksi pidin, olihan siinä paljon myös tietokoneilla näpertämistä ja matematiikkaa josta olen aina pitänyt. Mutta itse koulu lähinnä oli sitä jotta saatiin syksyllä omat lukkokaapit mihin heitin repun ja ennen todistustenjakoa keväällä nappasin repun sieltä koska lukkokaapin avain piti palauttaa, muutoin en sinne juuri koskenut. Mahtavia elämänpituisia ystävyyksiä sieltä kyllä sai ja kokemuksia muuten, mutta aika nopeaa huomasin myös sen jotta kyseinen ala ei todellakaan ollut minua varten.
Noin 2 vuotta kerkesin tekemään kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä mm. kaukolämpötyömailla olevia apupojan tehtäviä ympäri Suomea, kaivinkonekuskin lapiomiehenä, ISS yöpainepesijänä ja Atrialla leikkaamassa lihaa ennenkuin puolisattumalta menin selaamaan Sedu Aikuiskoulutuksen sivuja ja aika monen sattumusten summana siitä 1.5kk päästä istuin koulunpenkillä.
Ymmärsin heti ensimmäisten päivien jälkeen jotta tämä todellakin on se mun juttu. Tein kaikki etäpäivätyöt heti kun ne saatiin vaikka palautuspäivä olisi ollut vasta useamman kuukauden päästä, löysin itseni lainaamasta latinankielen kirjoja anatomien tenttiä varten ja muutenkin tein paljon ylimääräistä työtä koska se KIINNOSTI minua. Viimeisen naulan arkkuun löi tiivis tahti työharjoitteluissa ja nopeasti myös löysin sen missä tulen työskentelemään ja missä en. Vaikkakin jokaisesta työharjoittelusta jäi todella hyvä fiilis ja kun työharjoittelu päättyi niin olin varma siinä 2 vuoden aikana että minusta tulee lastenhoitaja, vanhustenhoitaja ja mitä kaikkea. Kuitenkin nopeasti tajusin että tulevaisuuteni työelämässä tulee olemaan Nuorten/Nuorten aikuisten mielenterveys - ja päihdeihmisten piirissä. Se oli itselle ainakin elämän tällä osa-alueella isoin Motivaatiopiikki, saat tehdä työtä josta välität! Samalla pääsen myös oikeasti konkreettisesti auttamaan ihmisiä. Suurin työkalu itselläni töissä on minä itse, ihmisenä, avoimena, ymmärtäväisenä ja kannustavana persoonana.
Olen aina sanonut kaikille niin kavereille, työkavereille, sukulaisille, tutuille, asukkaille että jokaisen vain pitää löytää se oma juttu. Uskon että JOKAISELLA on jokin asia missä on hyvä, osaan asioista voi kouluttautua olemaan parempi, jotkut vahvuudet tulee ihmisestä itsestään, mutta nekin paranee/muuttaa muotoaan elämän aikana. Se/ne pitää vain löytää!
En näe mitään järkeä tehdä esim. töitä tai käydä koulua mistä et pidä. Joo ymmärrän kyllä sen että kaikki tässä maailmassa maksaa ja tarvitaan rahaa, työstä saa rahaa millä voit maksaa elämisesi. Mutta jos sua joka aamu VITUTTAA ja sua oikeasti AHDISTAA lähteä töihin, niin ketä siinä palvellaan? Okei on olemassa työpaikkoja ja ammatteja jossa esimerkiksi se ei haittaa että sun kiinnostus työtäsi kohtaa on täysi nolla. Ei se kasleri laita hanttiin Atrialla vaikka vähä kovakourasestikin sen siihen leikkuriin laitat. Mutta jos mietitään nyt vaikka omaa alaani jossa työskentelen, niin ei kukaan ihminen loputtomiin jaksa olla positiivinen ja ymmärtäväinen jos oikeasti sua aamulla vituttaa lähteä töihin. Aluksi poltat itsesi loppuun ja jossain kohtaa tulee ihan varmasti se "räjähdys" jollekin täysin siihen asiaan liittymättömälle ja soppa on valmis. Tai jos lähdet joka aamu kouluun opiskelemaan alaa joka sinua ei todellakaan kiinnosta, ei siitäkään mitään saa. Istut siellä 8h/pvä ja keskittymisesti on lähinnä että "meniskö keskiviikkona opiskelijabileisiin vai ei".
Oma mielipiteeni on se että minun mielestä 14-vuotias ihminen on vaan yksinkertaisesti liian nuori tietämään mitä se oikeasti haluaa tehdä. Tiedän kyllä paljon sellaisiakin ihmisiä jotka tietää jo pienestä pitäen mitä heistä tulee isona, mutta uskon jotta isompi osa on niitä että menee sinne minne kaveritkin ja kyseinen ala ei kiinnosta yhtään. Jos sen 3 vuotta pystyy jotenkin hoitamaan ja siitä saa vähän enemmän kuin itse 3 vuoden sähköpuolesta niin hyvä! Koska kaikki uusi oppi ja tieto on pelkästään plussaa. Jos sinne vain menee muutenvaan pyörittelemään peukaloita ja räkimään kattoon niin siinä kohtaa en näe järkeä, järkevämpää on sitten vaikka 1 vuoden jälkeen lopettaa ja jos siinä kohtaa onkin kokenut ns. "Ahaa"-elämyksen ja tietääkin mitä haluaa niin vaihtaa ennemmin alaa siinä kohtaan.
Täytyy kyllä myös myöntää se, että en ole varma olisinko todellakaan tätä mieltä, työskentelisinkö elämäni työpaikassa tällä hetkellä tai muutakaan jos olisin mennyt yläasteen jälkeen suoraan Lähihoitajakouluun, jotta oli tuo 6 vuoden kypsyminen ihmisenäkin varmasti ihan hyvä siihen saumaan.
Omasta mielestäni maailmasta löytyy töitä mistä sitä rahaa saa ja minulle ei ole ongelma luoda vaikka paskaa 8h/pvä jos saan sillä katon pidettyä pääni päällä ja perheelleni ruoan pöytään. Mutta kyllä minä 1000x mielummin teen työtä mistä pidän ja mistä nautin. Se kun kuulee töissä niitä kiitoksia juuri siltä oikealta kohderyhmältä, eli tässä kohtaa asukkailta : "Tiedäksä Juuso oikeesti kuinka tärkeitä ihmisiä te ootte meidän elämässä? Jos en olis ikinä päässy tänne näin niin olisin todennäköisesti jossain kaverin nurkissa pyörimässä tai jopa kuollut". Ne on niitä hetkiä kun sitä tietää jotta tekee asioita oikein, että on löytänyt sen oman paikkansa. Ne on juuri niitä hetkiä mistä ainakin Minä motivaationi ammennan.
Aamen.
Kommentit
Lähetä kommentti